logo

Vapaussodan 1918 sankarihautamuistomerkit

Valkoisten puolella kaatuneille alettiin sisällissodan aikana perustaa sankarihautoja heidän kotiseurakuntiinsa. Esimerkiksi Iisalmen kaupunki luovutti keväällä 1918 keskeiseltä paikalta, Paloisvirran ja -järven rannalta maa-alan ”laillisen yhteiskuntajärjestyksen ja valtiollisen itsenäisyyden puolesta henkensä uhranneita sankareita varten”.

Sankarihautajaisista muodostui suuria kansalaisjuhlia. Surukellot soivat, liput oli laskettu puolitankoon ja kauppaliikkeet sulkivat hautajaisten ajaksi ovensa. Kirkot oli koristeltu kuusenhavuin, kukkasin ja katajaköynnöksin. Arkut kannettiin alttarille Chopinin surumarssin soidessa.

Siunaustilaisuuden ja seppelten laskun jälkeen siirryttiin surusaatossa sankarihaudoille, jonne saavuttiin kunniakujaa pitkin. Vapaustaistelijat laskettiin viimeiseen lepoon kunnialaukausten kajahtaessa.

Vapaustaistelijoiden uhrautuminen isänmaalle

Yhteisöllisesti jaettu suru nostatti isänmaallista henkeä, ja sotilaalliset seremoniat vahvistivat valkoisten valtaa. Senaatin valkoiset joukot kävivät vapaussotaa, jossa taisteltiin Suomen itsenäisyyden puolesta sisäistä ja ulkoista vihollista vastaan.

Iisalmen seudulla ensimmäiset sankarihautajaiset järjestettiin Lapinlahdella palmusunnuntaina 24. maaliskuuta 1918. Iisalmessa työskennellyt 19-vuotias kauppa-apulainen Reino Puurunen oli kaatunut Ikaalisten taisteluissa. Rovasti Markkula lohdutti läsnäolijoita kansallisen uhrin tärkeydellä: ”Vapaustaistelijan työ on raivaustyötä, josta toiset pääsevät nauttimaan”.

Iisalmessa sankarihautausmaa vihittiin käyttöön pitkänäperjantaina ja pääsiäissunnuntaina järjestettiin ensimmäiset sankarihautajaiset. Kiuruvedellä 28-vuotias perheenisä ja maanviljelijä Eino Tikanmäki oli ensimmäinen vainaja, joka saatettiin veljeshautaan 3. huhtikuuta. Sankarihautajaisia pidettiin Kiuruvedellä kevään aikana viidet, suurimmat helluntaina, jolloin laskettiin kahdeksan vainajaa haudanlepoon.

Eemil Halonen, Vapaus, 1920, pronssi, Iisalmi

Vapaussodan patsaat työllistivät kuvanveistäjiä

Ensimmäisen maailmansodan aikaan kuvanveistäjät kärsivät tilaustöiden puutteesta ja materiaalien kalleudesta. Kuparia tarvittiin enemmän sotateollisuuteen kuin taidevaluun.

Sisällissodan jälkeen tilanne muuttui. Sankaripatsaat työllistivät myös kuvanveistäjä Eemil Halosta, joka oli aatemaailmaltaan vahvasti valkoinen. Hän toteutti neljä vapaussodan muistomerkkiä: Muuruvedelle, Iisalmeen, Kuopioon ja Hiitolaan. Jo kesäkuussa 1919 paljastettu sankaripatsas on tiettävästi maamme ensimmäinen sankarihautamuistomerkki. Suojeluskunnat keräsivät rahaa vapaussankareiden patsaita varten järjestämällä kansalaiskeräyksiä, muistopäivällisiä, myyjäisiä ja iltamia.

Sankaripatsaiden paljastamiset olivat valkoisen Suomen kansalaisjuhlia. Isänmaalliset tilaisuudet alkoivat suojeluskuntien ja partiolaisten paraatilla. Parhaimpiinsa pukeutunutta juhlaväkeä kerääntyi paikalle tuhansittain.

Iisalmessa Molerusniemi muuttui Sankariniemeksi, kun vapaussodan muistomerkki paljastettiin 5. syyskuuta 1920. Juhlaportti oli koristeltu köynnöksin, Suomen lipuin ja vaakunoin. Partiolaiset muodostivat patsaalle kunniakujan ja suojeluskuntalaiset kunniavartioston.

Juhlan aluksi veisattiin Jumala ompi linnamme. Puheita pitivät valtion, kirkon ja paikallisten järjestöjen edustajat. Soittokunnat, kuorot ja runonlausujat esiintyivät. Seppeleenlaskun jälkeen laulettiin Maamme.

Iisalmen Vapaus

Vapaus-patsaan korkeassa pylväässä on lueteltu yksitoista vapaussodassa kaatunutta ja kaksi Vienan Kemissä menehtynyttä ja poissaolevana Sankariniemelle haudattua iisalmelaista. Neljästoista nimi on 19-vuotiaan Armas Lyytikäisen, joka kaatui Simon kahakassa 11.12.1916.

Armas Lyytikäinen oli ollut matkalla jääkärikoulutukseen Saksaan. Simon kahakka oli ensimmäinen Suomen maaperällä käyty aseellinen yhteenotto suomalaisten ja venäläisten välillä yli sataan vuoteen. Kahakkaa on pidetty jopa Suomen itsenäisyystaistelun alkuna.

Iisalmen Vapaus kuvastaa nuoren miehen sisäistä kutsumusta uhrautua isänmaalleen. Teoksen on valanut pronssiin taiteilijan veli Arttu Halonen. Jalustan kivi on paikallista Paloisvuoren graniittia. Veistoksen korkeus on kolmatta metriä, pylväineen ja jalustoineen noin viisi metriä.

Eemil Halonen, Katkotut kahleet, 1920, graniitti, Kuopio

Halosen sankaripatsaat eivät olleet sotaisia

Paikallislehti Salmetar kirjoitti ylpeänä kotikaupunkinsa Iisalmen sankaripatsaasta, että se ”lienee saman aatteisista muistomerkeistä maassamme onnistuneimpia, valtavimman vaikutuksen tekevä ja ihanimpia”. Samoihin aikoihin paljastettiin Kuopion harmaagraniittinen sankaripatsas Katkotut kahleet. Eemil Halonen oli yhdessä arkkitehti Armas Lindgrenin (1874–1929) kanssa voittanut sankarihautojen suunnittelukilpailun vuosi aiemmin. Halonen oli edelläkävijä graniitin käsittelyssä. Kotimaisen kiven valintaan vaikutti myös tilaajien tiukka talous.

Vapaustaistelijoiden patsaat eivät esittäneet kansanihmistä, joka vielä vuosisadan vaihteessa oli ollut keskeinen osa suomalaisen taiteen kuvastoa. Vapaussankarin malleja haettiin miehisen vahvuuden, komeuden, rohkeuden ja kurinalaisuuden ihanteista. Kuopion ja Iisalmen sankaripatsaiden mallina oli nuori näyttelijä Joel Rinne.

Eemil Halosen valmistamat sankaripatsaat eivät ole sotaisia. Myöhemmin hän on todennut, ettei sodan melskeellä ole haudalla enää mitään tekemistä. Halosen teosofisessa elämänkatsomuksessa vapaus näyttäytyy ihmisen tietoisuuden ja hengen pyrkimyksenä irtautua aineen kahleista.

Muuruveden graniittinen Kahleet pois -veistos esittää miestä, joka on juuri katkaisemassa viimeisiä kahleita vapauteen päästäkseen. Kuopion sankaripatsaassa luonnollisen kokoinen, jäntevä suomalainen nuorukainen on juuri katkonut vahvat kahleensa ja astumassa itsenäisyyteen. Kuopion ja Muuruveden kahleita katkovat sankarit toisaalta nousevat sielulliseen henkisyyteen, toisaalta vapautuvat maallisesta sortovallasta.

Rauhan kannel siirrettiin Karjalasta Noormarkkuun

Hiitolan sankarihautojen muistomerkkiä kutsutaan myös Rauhan kanteleeksi. Poikkeuksellisesti feminiininen sankaripatsas paljastettiin itsenäisyyspäivänä 1920. Kannelta soittava idealistinen alaston nuori naisfiguuri siirrettiin toisen maailmansodan aikana Laatokan Karjalasta Porin Noormarkun kirkkopuistoon, jossa se toimii Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkkinä. Iisalmessa Vetrean (entinen Veljeskoti) pihalla oleva Rauhan kannel on taiteilijan kuoleman jälkeen otettu jälkivalos.

Eemil Halonen luonnosteli Lapinlahden sankaripatsasta, mutta hänellä oli kädet täynnä myös muita tilauksia. Arttu kyseli kirjeessään 13.10.1919, olisiko veli halukas luovuttamaan Lapinlahden työn hänelle. ”En kehannut ilman puhetta rueta sitä tekemään – – eikä tuota niin vähäisestä työstä kannattaisi kilpaillakaan.

Lapinlahden sankaripatsas paljastettiin syyskuussa 1920. Arttu Halosen suunnittelema sankarimuistomerkki on selkeälinjainen ja tummanpunertavaan kiveen hakattu. Korkokuvassa on nuori mies kumartuneena. Alla on kirjoitus ”Isänmaa kutsui meitä” ja patsaan sivuilla kahdeksan kaatuneen valkoisen nimet.

Vakaumuksensa puolesta kaatuneet

Ennen toista maailmansotaa vain valkoisen Suomen uhrien muistoa vaalittiin näkyvästi. Päivistä tärkein oli 16. toukokuuta, jolloin juhlittiin vapaussodan voittoa. Patsaiden äärellä vannottiin myös suojeluskuntavaloja. Kun kenraali Mannerheim oleskeli kesällä 1919 Iisalmen Runnilla, hän kävi laskemassa seppeleen Kiuruveden sankarihaudalle.

Iisalmessa punaisella puolella kaatuneet tai muutoin surmatut saivat viimeisen leposijansa maaseurakunnan hautausmaalta. Yhteishautaus järjestettiin 20. marraskuuta 1920, yli kaksi vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Punaisten uhrien muistaminen virallistui talvisodan jälkeen 1940, jolloin ylipäällikkö Mannerheimin kehotuksesta vietettiin ensimmäistä kertaa kaikkien Suomen sotavainajien päivää 19. toukokuuta. Iisalmen maaseurakunnan hautausmaalle pystytettiin 1945 vaatimaton graniittinen muistomerkki, joka on omistettu ”vuonna 1918 uskollisena vakaumukselleen kaatuneiden muistolle”. Poliittinen ilmapiiri oli tuolloin jo toinen. Kiuruveden työväenjärjestöt pystyttivät 1979 muistomerkin kolmelle uhrille: ”työväenluokan puolesta vuonna 1918 henkensä uhranneiden tovereiden muistolle”.

Eemil Halonen, Rauhan kannel, 1920, pronssi, Hiitola

This page is also available in: English